Virtuaalinen lajitietokeskus kerää ja jakaa lajitietoa

Artikkelin pdf-versio

Positio 1/2018 sisällysluettelo

Kirjoittajat: Tapani Lahti ja Kari Lahti

Maailmankartta, joka näyttää lajihavaintojen sijainnin.

Suomen lisäksi lajitietokeskuksen tietokannassa on havaintoja eri puolilta maailmaa. Tiedot ovat peräisin pääasiassa luonnontieteellisten museoiden kokoelmista. Kuva: Lajitietokeskus

Suomen Lajitietokeskus huolehtii, että lajitiedon tuottajat ja käyttäjät löytävät toisensa.

Suomen Lajitietokeskus on virtuaaliorganisaatio, jonka tavoitteena on kerätä suomalainen lajitieto yhtenäiseksi ja avoimeksi kokonaisuudeksi. Lajitietoa ovat eliölajien kehityshistoriaan ja luokitteluun, eliöistä käytettäviin tieteellisiin ja yleiskielisiin nimiin sekä lajien biologisiin ja hallinnollisiin ominaisuuksiin (mm. uhanalaisuus, rauhoitukset, metsästysajat) liittyvät tiedot. Keskeinen osa lajitietoa ovat myös havainnot lajien esiintymisestä ja runsaudesta eri aikoina eri puolilla maailmaa.

Lajitietokeskuksen toimintaa kehittää ja koordinoi luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, ja jäseninä ovat kaikki keskeiset lajitietoa hallinnoivat suomalaiset organisaatiot. Tavoitteena on yhdistää eri organisaatioiden tietojärjestelmät siten, että lajitietoa kyetään nopeasti ja luotettavasti välittämään sitä tarvitseville käyttäjille.

Pääosa Lajitietokeskuksen tietojärjestelmästä rakennettiin vuosina 2015-17 valtiovarainministeriön rahoittamassa Envibase-hankkeessa. Vuonna 2018 Lajitietokeskus siirtyy tuotantokäyttöön, mutta toimintoja kehitetään edelleen muulla rahoituksella.

Missä piileksivät sienibongarit?

Osoitteessa https://laji.fi toimivan Lajitietokeskuksen julkisen portaalin kautta on mahdollista tarkastella julkisia tietoja lajeista ja niiden esiintymisestä. Tammikuussa 2018 portaalissa on tietoja noin 30.000 lajista ja noin 28 miljoonaa havaintoa lajien esiintymisestä Suomessa ja ulkomailla. Pääpaino on Suomen lajistossa, mutta esimerkiksi luonnontieteellisten museoiden kokoelmista on näytetietoja kaikkialta maailmasta.

Lajihavainnot eivät jakaudu tasaisesti eri eliöryhmien kesken. Lajimäärään suhteutettuna esimerkiksi lintuhavaintoja on ylenpalttisesti, kun sen sijaan esimerkiksi sienistä on kovin vähän havaintoja suhteessa tunnettuihin lajeihin. Parhaillaan onkin käynnissä viisivuotinen, Lajitietokeskuksen palveluja käyttävä sieniatlashanke, joka pyrkii parantamaan tietoja sienilajien esiintymisestä Suomessa (http://sieniatlas.fi).

Valtaosa lajihavainnoista on julkisia ja vapaasti käytettävissä eri tarkoituksiin. Pieni osa havaintotiedosta on sensitiivistä, jota ei jaeta julkisesti. Tämä perustuu olettamukseen, että tietojen julkistaminen saattaisi vaarantaa kyseisen herkän eliölajin säilymisen ja suojelun.

Lajien esiintyminen on paikkatietoa

Tieto lajien esiintymisestä eri aikoina eri paikoissa perustuu havaintoihin. Perinteisesti havaintoja on dokumentoitu keräämällä näytteitä yksityiskokoelmiin tai lahjoittamalla niitä luonnontieteellisiin museoihin. Näytteiden kerääminen, käsittely ja säilyttäminen on sen verran hidasta ja kallista, että ne edustavat vain pientä osaa kaikesta havaintoaineistosta. Valtaosa havaintoaineistosta kertyy muistiinpanoista, joihin ei liity mitään materiaalista dokumentaatiota. Ennen havaintoja julkaistiin painetuissa lehtiartikkeleissa, nykyään ensisijainen julkaisutapa on tallentaa havainnot digitaaliseen havaintopäiväkirjaan, jossa ne ovat muiden käytettävissä.

Vanhimmissa havainnoissa ja näytteissä paikkatieto on usein ilmaistu hyvin ylimalkaisesti käyttäen sen ajan paikannimiä. Paikannimet ovat havaintojen paikannuksessa edelleen käytössä, mutta nykyään suosituin ja käyttökelpoisin tapa on esittää havaintopaikan sijainti koordinaattien avulla. Lajitietokeskus käyttää havaintopaikkojen dokumentoitiin eri tilanteissa useita eri geometrioita.

Esimerkiksi harvinaisten lajien havainnot voidaan tarkimmillaan paikantaa pisteinä metrin tarkkuudella. Yleisten lajien seurannoissa havaintopaikka voi olla murtoviivana kuvattu polku tai polygonina kuvattu alue. Esimerkiksi vuosittain toistettavassa talvilintulaskennassa havainnoija kulkee maastossa 5-10 kilometrin mittaisen reitin, jonka varrelta lasketaan kaikki havaitut linnut ja nisäkkäät. Reitti kuvataan kartalle murtoviivana.

Valtakunnallinen kasvien levinneisyyskartoitus puolestaan perustuu eri puolilla Suomea sijaitseviin neliökilometrin kokoisiin ruutuihin, joiden alueelta kirjataan kaikki havaitut kasvilajit. Tällöin inventointialue kuvataan neliönä neljän nurkkapisteen avulla.

Karkein eliölajien esiintymistä kuvaava aluejako Suomessa ovat eliömaakunnat, joita on 21 kappaletta. Eliömaakuntien rajat perustuvat vuoden 1930 kuntarajoihin, ja ne ovat säilyneet muuttumattomina siitä lähtien. Esimerkiksi lajiluetteloissa lajien esiintymistä usein kuvataan eliömaakuntien lyhenteiden avulla. Eliömaakuntien rajat on digitoitu, ja ne ovat saatavilla Lajitietokeskuksen sivuilta (https://laji.fi/emk).

Yhtenäiskoordinaatisto on aluejaon perustana

Merkittävä edistysaskel lajihavaintoihin liittyvien paikkatietojen kirjaamisessa otettiin 1970-luvulla, kun käyttöön tuli yhtenäiskoordinaatistoon (YKJ) perustuva kartoitusruudukko. Suomi jaettiin yhtenäiskoordinaattien perusteella samankokoisiin neliöruutuihin, joiden sivun pituus on käyttötarpeen mukaan esimerkiksi 1, 10 tai 100 km. Samalla otettiin käyttöön merkintätapa, jossa ruudun koko ja sijainti voidaan kätevästi ilmaista numerosarjana. Esimerkiksi numerosarja 710:342 tarkoittaa neliöpeninkulmaruutua (10 km x 10 km), jonka vasemman alakulman pohjoiskoordinaatti on 7100000 ja itäkoordinaatti 3420000. Vastaavasti numerosarja 7102:3425 tarkoittaa neliökilometrin kokoista ruutua, jonka lounaisnurkan koordinaatit ovat P=7102000 ja I=3425000.

Yhtenäiskoordinaatiston on Maanmittauslaitoksen kartoilla korvannut ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatisto. Tämä muutos ei kuitenkaan vaikuta eliöseurannoissa käytettävään ruutujakoon, joka siis perustuu edelleen YKJ-koordinaatistoon. Kuvaus nykyiseen koordinaattijärjestelmään tehdään siten, että kunkin YKJ-ruudun nurkkapisteet muunnetaan nykyiseen koordinaatistoon, ja ruutujen rajat ovat suoria näiden pisteiden välillä. Tämä tarkkuus on riittävä biologisissa havaintoaineistoissa. YKJ-koordinaatistosta johdettuja tunnisteita (esim. 710:342) käytetään edelleen ruutujen niminä.

Havainnoijat tarvitsevat eliökartoituksissa edelleen tietoa YKJ-ruutujen rajojen sijainnista maastossa. Koska tätä tietoa ei ole enää saatavilla Maanmittauslaitoksen kartoilta, Lajitietokeskus tarjoaa omassa karttapalvelussaan ruutujaon ja ruutujen tunnisteet omina karttatasoinaan (https://laji.fi/kartta).

Ulkomaisissa havainnoissa, samoin kuin välitettäessä Suomessa tehtyjä havaintoja kansainväliseen käyttöön, paikannuksessa käytetään WGS84-koordinaatiston mukaisia desimaaliasteina kuvattuja pisteitä, murtoviivoja ja monikulmioita.

Mitä harvinaisempi laji, sen tarkempi paikannus 

Lajihavaintojen paikannuksessa tarkkuusvaatimukset ovat kasvaneet ajan mittaan. Eliömaakunnan tai kunnan tarkkuudesta siirryttiin 1970-luvulla neliöpeninkulman tarkkuuteen, nykyään tarkkuusvaatimus on tarkimmillaan metrin luokkaa.

Yleisperiaate on se, että mitä harvinaisemmasta lajista on kysymys, sitä tarkemmin havaintopaikka pyritään kuvaamaan. Suuri paikannustarkkuus on tarpeen esimerkiksi uhanalaisten lajien suojelurajauksien määrityksessä ja muussa maankäytön suunnittelussa.

Digitaaliset kartat ja mobiililaitteet ovat helpottaneet havaintojen paikannusta ja kirjaamista merkittävästi. Perinteinen havaintojen kirjaamistapa on käyttää kynää ja paperista muistivihkoa, josta havainnot digitoidaan jälkikäteen. Tekniikan kehittyessä ja laitteiden toimintavarmuuden parantuessa entistä suurempi osa havainnoista voidaan jatkossa tehdä tosiaikaisina suoraan havaintopaikalla, jolloin paikka- ja aikatiedot saadaan automaattisesti laitteesta. Havainnoijan tehtäväksi jää ainoastaan kirjata havaintokohteen tiedot. Lähivuosina tämänkin osuuden pystyy hoitamaan puhumalla kirjoittamisen sijaan.

Tulevaisuudessa tarkkoja lajihavaintoja on siten entistä helpompi tuottaa ja jakaa edelleen muiden käyttöön. Lajitietokeskus pyrkii pitämään huolen siitä, että lajitiedon tuottajat ja käyttäjät löytävät toisensa mahdollisimman tehokkaasti ja vaivattomasti.

Tapani Lahti on Luonnontieteellisen keskusmuseon tietojärjestelmäasiantuntija, joka on vastannut Lajitietokeskuksen kokonaisarkkitehtuurista. Kari Lahti on toiminut Suomen Lajitietokeskus -hankkeen projektipäällikkönä ja on nykyään Luonnontieteellisen keskusmuseon biodiversiteetti-informatiikan yksikön päällikkö. Sähköposti: etunimi.sukunimi@helsinki.fi