Tilojen ja torppien jäljillä

Artikkelin pdf-versio

Positio 2/2018 sisällysluettelo

Kirjoittaja: Juha Riihiranta

Kataloisten ryhmäkyläasutusta isojakokartalla 1783.
Kataloisten ryhmäkyläasutusta isojakokartalla 1783.
Kuva:
Maanmittauslaitos

Vanhan asutuksen rekonstruointi onnistuu karttoja ja väestöluettelotietoja yhdistäen.

Asutuksesta kertovaa paikkatietoa on historiassa tallentunut karttojen ohella erilaisiin väestöluetteloihin, joissa mainitaan parhaimmillaan kaikki laadinta-ajankohdan asumukset. Yhteismitallista, samanaikaista ja yksityiskohtaista kartta-aineistoa on Suomessa käytettävissä yksittäisiä kyliä ja jakokuntia laajemmilta alueilta paikoin vasta 1900-luvulta lähtien. Kaikkia asumuksia, kuten torppia, ei välttämättä ole lainkaan piirretty vanhimmille kartoille. Niinpä tarkinta ja luotettavinta tietoa entisaikojen maaseutuasutuksesta saadaan kartta- ja väestöluettelotietoja yhdistelemällä.

Isojakokartat monipuolisin lähdeaineisto

Väestöluettelotietoja on aikaisemmin yhdistetty historiallisen karttamateriaalin tietoihin ja käytetty lähinnä myöhäiskeskiaikaisen ja uuden ajan alun asutuksen paikantamiseen.

Myös myöhemmän uuden ajan asutuksen paikantamisessa 1600-luvulta 1800-luvulle on järkevää hyödyntää väestöluetteloiden sisältämiä epäsuoria sijaintitietoja. Tällöin asumusten paikantamista ei tarvitse sitoa karttojen laadinta-ajankohtiin tai aluerajauksiin, vaan tutkimus voidaan kohdentaa ajallisesti ja alueellisesti tarkoituksenmukaisella tavalla. Näin voidaan rekonstruoida laajankin alueen asutusta esimerkiksi asutuskehityksen kannalta keskeisenä murroshetkenä.

Väestöluetteloiden sisältämät epäsuorat sijaintitiedot, kuten talon- ja torpannimet, saadaan geokoodattua yhdistämällä ne eri-ikäisten suurimittakaavaisten karttojen merkintöihin. Kun vanhat paperikartat muutetaan rasterikuviksi ja georekisteröidään nykykoordinaatistoon, väestöluetteloiden asumusmerkinnät saadaan vektoroitua digitaalisiksi paikkatietokohteiksi. Väestöluettelotietojen geokoodauksessa keskeisimpiä viiteaineistoja ovat 1600- ja 1700-luvun geometriset kartat, isojako- ja uusjakokartat, tilus- ja osittamiskartat, Senaatin kartastot, 1900-luvun pitäjänkartat, suomalaiset topografikartat ja vanhimmat peruskartat.

Historiallisten karttojen kuvaamat ilmiöt ja mittakaava ovat aina sidoksissa karttojen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen. Karttojen tapaan myös väestöluetteloiden tiedoissa on puutteita, joten eri väestöluetteloita on syytä käyttää rinnakkain. Karttatyypeistä isojakokartat ovat selvästi keskeisin ja monipuolisin lähdeaineisto, jonka perusteella on tietyin edellytyksin mahdollista geokoodata sekä isojakoa edeltäneen että sen jälkeisen ajan väestöluettelotietoja.

Suurimittakaavaisten karttojen ohella geokoodauksessa voidaan hyödyntää pienimittakaavaisten karttojen asumusmerkintöjä, kiinteistönmuodostumistietoja, asumusten haltijaketjuja, asumusnimien sijaintiviittauksia, RHR-aineistoa ja muinaisjäännösrekisteriä.

1800-luvun asutuksessa

Pienimittakaavaisia karttoja voidaan käyttää väestöluettelotietojen yleispiirteiseen paikantamiseen ja suurimittakaavaisten karttojen ajallisten aukkokohtien paikkaamiseen. Asutuksen paikantamisen kannalta keskeisimpiä yleispiirteisiä karttoja ovat 1700-luvun pitäjänkartat ja rekognosointikartasto sekä 1800-luvun kihlakunnankartat ja Kalmbergin kartasto, joista jälkimmäiseen on paikoin tallentunut ainutlaatuinen poikkileikkaus 1800-luvun alkupuoliskolla kehittyneestä hajakylämäisestä asutuksesta.

Suurimittakaavaisessa kartta-aineistossa on selvä aukkokohta juuri 1800-luvun alkupuoliskolla, sillä talojen osittaminen oli tuolloin vielä rajoitettua ja pääosa Venäjän sotilaskartoittajien autonomianaikaisesta tuotannosta on kadonnut tai säilötty venäläisarkistojen syövereihin.

Vanhin käytettävissä oleva laaja-alainen, tarkkuudeltaan peruskarttoihin rinnastettavissa oleva kartasto Suomesta on venäläinen topografinen kartasto 1800-luvun loppupuolelta. Tämä ns. Senaatin kartasto käsittää suurin piirtein linjan Pori–Hämeenlinna–Lappeenranta eteläpuoleisen Suomen. Niinpä kartaston ulkopuolisilla alueilla 1800-luvun väestöluettelotietojen yksityiskohtaisessa paikantamisessa saatetaan joutua käyttämään 1900- luvun kartta-aineistoa, kuten pitäjänkarttoja ja vuokra-aluejärjestelyiden karttoja.

Ruotsalaistutkimuksissa on osoitettu, että keskiaikaiset asumukset eivät välttämättä ole sijainneet vanhimpiin karttoihin piirretyissä paikoissa vaan niiden lähistöllä tai reunoilla. Erilaisten lähdemateriaalien käyttäminen tuo väistämättä epävarmuutta myös myöhemmän uuden ajan väestöluettelotietojen paikantamiseen. Virheitä voi liittyä varsinkin niihin geokoodauksiin, joissa suurimittakaavaiset karttalähteet ovat ajallisesti kaukana väestöluettelon laadintaajankohdasta. Paikannusten luotettavuutta voidaan parantaa aikaisemmin mainittujen viiteaineistojen avulla.

Väestöluettelotietojen geokoodausprosessista on järkevää tehdä mahdollisimman läpinäkyvä raportoimalla tehdyt geokoodaukset yksityiskohtaisesti. Näin tulkintojen luotettavuutta ja käytettävyyttä voidaan myöhemmin arvioida tapauskohtaisesti. Paikannusten luotettavuutta on mahdollista edelleen lisätä esimerkiksi arkeologisten inventointien avulla. Kaikkia väestöluetteloihin kirjattuja asumuksia ei kuitenkaan ole mahdollista paikantaa. Erityisesti tämä koskee mäkitupia, käsityöläis- ja itsellisasumuksia ja muita sellaisia asumuksia, joita ei ole nimetty väestöluetteloissa sekä lyhytikäisiä torppia, joiden sijaintia ei ole esitetty kartoissa.

Vanhojen väestöluettelotietojen geokoodaaminen ei käytännössä ole mahdollista ohjelmistopohjaisilla menetelmillä, koska käytettävissä on harvoin tarkoitukseen soveltuvaa viiteaineistoa. Paikkatiedon ajallinen muuttuminen on suurin väestöluettelotietojen geokoodaukseen liittyvistä haasteita, eikä väestöluetteloon kirjattu paikannimi välttämättä yksinään riitä asumuksen yksiselitteiseen paikantamiseen. Väestöluettelotietojen manuaalisessakin geokoodaamisessa voidaan kuitenkin hyödyntää digitoituja historiallisia aineistoja. Maanmittauslaitoksen ja Kansallisarkiston digitoimat paperikartat ja väestöluettelot hakemistoineen sujuvoittavat väestöluettelotietojen geokoodausprosessia merkittävästi.

Väestöluetteloista lisätietoa erityisesti haja-asutuksesta

Asumuspaikannuksia voidaan hyödyntää lähtöaineistona maankäytön suunnittelussa, historian- ja maisemantutkimuksessa, rakennetun ympäristön inventoinneissa, nimistösuunnittelussa sekä arkeologisissa tutkimuksissa. Maankäytön suunnittelussa tällaiset paikannukset palvelevat erityisesti yleiskaavatason suunnittelua. Lisäksi niiden perusteella voidaan arvioida muinaisjäännöspotentiaalia ja muinaisjäännöksiin liittyviä selvitystarpeita.

Väestöluettelotietojen hyödyntäminen tuo lisäarvoa erityisesti 1800-luvun asutuksen tarkastelemiseen ja maaseudun haja-asutuskehityksen tutkimiseen. Paikannuksilla pystytään esimerkiksi rekonstruoimaan miten maanjaot, torpparilaitos tai muu asutustoiminta ovat vaikuttaneet asutusrakenteeseen. Väestöluettelo- ja karttatietoja yhdistelemällä voidaan myös selvittää isojaon jälkeen tapahtuneita tilojen vapaaehtoisia – jakotoimituksista riippumattomia – muuttoja kylätonttien ulkopuolelle.

Väestöluettelot

Historiallisesti merkittävimpiä väestöluetteloita Suomessa ovat valtion maa- ja henkikirjat sekä kirkolliset rippikirjat. Niiden avulla on mahdollista seurata vanhimpien talonpoikaistalojen historiaa ja asukkaita 1540-luvulta 1900-luvulle
saakka. Väestöluetteloihin on henkilönimien lisäksi tallennettu erilaista paikkatietoa henkilöiden asuinpaikoista. Asumusten epäsuora sijainti on kerrottu paikannimien avulla pitäjän, kylän ja talon sekä usein myös tilan tai torpan tarkkuudella. Talon- ja torpannimissä voi myös itsessään olla viittauksia asumusten sijainteihin. Varsinkin torppia on nimetty paljon niiden sijaintipaikan perusteella. 1700-luvulta lähtien maa- ja henkikirjoihin on kirjattu myös talonumerot.

 

Juha Riihiranta on maanmittausinsinööri (ylempi amk), joka työskentelee maankäytön suunnittelun projektipäällikkönä Ramboll Finland oy:ssa ja on erikoistunut historiallisen paikkatiedon tuottamiseen. sähköposti: etunimi.sukunimi@ramboll.fi